Jouko Vaheen sotatie, tiivistelmä:
Jalkaväen koulutuskeskus 5, 4.8.1941
8./JR 53, 30.8.1941
2./JR 53, 18.1.1942
Ylennys korpraaliksi 26.5.1942
6. sotasairaala, 8.7.1942
2./JR 53, 18.9.1942
VM 2 marraskuussa 1942
JR 53:n 6. AuK, 29.12.1942
X/3. DE, 11.1.1943
Ylennys alikersantiksi 13.4.1943
[R]UK 59. kurssi, 4.7.1944
Kotiutus 17.11.1944
Ylennys vänrikiksi reservissä 20.6.1948
Ylennys luutnantiksi reservissä 4.6.1968
Kun Niinisalon upseerikoulu valvontakomission määräyksestä sulki ovensa isäni kurssin jälkeen, tiloihin sijoitettiin valtion ylläpitämä sisäoppilaitos eli internaatti. Pidettiin mahdottomana, että vuosia sodassa olleet miehet palaisivat tavalliseen oppikouluun teini-ikäisten oppilaiden joukkoon. Internaatti oli jatkoa asemasodan aikaisille rintamakouluille. Opiskeluolosuhteet olivat siinä mielessä karut, että oppilaat nukkuivat majoitustuvan yhdessä päässä ja opetusta annettiin toisessa päässä. Ylioppilaskirjoitukset järjestettiin perinteisissä kouluissa ja kirjoituksen tulokset olivat keskimäärin muita koulun oppilaita heikompia.
En tiedä, mitä isästäni olisi tullut ilman sotaa, mutta varmaan häneen jossain mitassa pätee sama kuin mitä ikätoveri Mauno Koivistoon on liitetty. Koiviston sanotaan tokaisseen, että jos hän sodasta selviää, hän alkaa opiskella. Myöhemmin hän lienee sanonut, että sodan jälkeen kaikki muut asiat ovat olleet hänelle loppujen lopuksi pieniä. Koska Koivisto oli käynyt vain kansakoulun, hänen matkansa oli isääni pitempi ja se toki myös kantoi hyvin, hyvin paljon pitemmälle.
Sodan ja iän tuoman vakavoitumisen vaikutus isääni opintomenestykseen on selvä. Keskikoulun päästötodistuksessa 1938 keskiarvo oli 7,67. Reaaliaineissa oli hyviäkin arvosanoja, mutta kielet ja matematiikka olivat heikompia. Vuoden 1945 lopussa kirjoitetussa lukion päästötodistuksessa keskiarvo oli 8,7 huolimatta internaatin opetuksen huomattavista ongelmista. Kielten arvosanat olivat nousseet, vaikka on tosin huomattava, että isäni luki ruotsin lisäksi vain yhtä ”vierasta” kieltä, saksaa. Opiskeluaikana ja myöhemmin hän opetteli ainakin jossain mitassa käyttämään myös latinaa, espanjaa, ranskaa ja englantia.
Isäni opiskeli Turun yliopistossa 1946 – 1953 pääaineenaan suomen kieli ja suoritti loppututkinnon (FM) lisäksi liikekirjeenvaihdon kurssin kauppakorkeakoulussa sekä opettajalta vaaditut opinnot sekä oppikoulun että kauppaopiston osalta. (Internaattikoulun matrikkelissa väitetään isäni suorittaneen ekonomin tutkinnon, mutta se tieto ei pidä paikkaansa.) Opiskelun ohessa hän oli kesätoimittajana 1947 ja 1948 sekä toimittajana mm. Turunmaassa 1948 – 1951 sekä Turun kauppaoppilaitoksessa tuntiopettajana 1952 – 1953. Sen jälkeen hän oli Nykysuomen sanakirjan toimittajana 1954 – 1956 Helsingissä.
Vanhempani seurasivat Helsingissä toimittajantyönsä takia aitiopaikalta Kekkosen nousua Suomen presidentiksi. Kun isäni sai 1956 vs. lehtorin viran Rauman kauppaoppilaitoksesta, muutto Raumalle ei suuremmin houkutellut. Kauppaopiston opettajilta vaadittiin talouselämän tuntemusta, mihin toimittajan työ ei riittänyt. Isäni totesi, ettei hän ryhdy miksikään kaupanmyyjäksi ja oli aikeissa jättää Rauman tehtävä yhteen vuoteen.
Isäni äiti oli päättäväinen rouva ja haki Rauma-Repolan hallintojohtajalta (titteli oli kamreeri) Lehmusvirralta työtodistuksen välirauhan ajan työsuhteesta. Kamreeri ymmärsi yskän.
Kun isoisäni oli ollut yhtiön palveluksessa vuosikymmeniä, oli kohtuullista, että hänen pojalleen kirjoitettiin työtodistus, jossa juoksupojan tehtävät venytettiin konttoristin tehtäviksi, mikä kokemus riitti kauppaopiston suomen kielen ja kauppakirjeenvaihdon vanhemman lehtorin vakinaiseen virkaan. 1958 isästäni tuli kauppaoppilaitoksen rehtori, jossa tehtävässä hän oli vuoteen 1985 asti. Tehtävä keskeytyi vuoden 1963 ajaksi, jolloin hän sairasti tuberkuloosia. Virallisessa ansioluettelossa sairaus on määritelty sotavamman uusiutumiseksi.
Isäni kuoli keväällä 1988 ollessaan 66 vuoden iässä haimasyöpään, joka oli diagnosoitu kolme kuukautta aikaisemmin. Eläkevuodet jäivät vähiin.
